 |
| Kalastajan ja viinan salakuljettajan puoliso |
Elämää
Kokkoluodossa 1930 -40 –luvulla (ks. "Lisätietoja")
Ellen herää aamuyöllä
muutaman tuokion nukuttuaan. Ulkona on pimeää. Peiton ulkopuolella on jäätävän
kylmä, vaikka olo on hikinen. Miehen puoli on myllätty, mutta miestä ei näy
missään.
-Voi sinua
hemmetin luuska! Kello on kolme aamuyöllä ja miehen poissaolo merkitsee vain,
että tämä on lähtenyt epämääräisille retkilleen pirtun hakuun. Ilmeisesti
hänelle on tullut viesti, että tähän aikaan on lasti haettavissa kauempaa
Vanhankaupungin lahdelta. Siellä se siirretään kalastaja-aluksesta pienempiin
aluksiin, jotka kuljettavat pirtut rantaan ja yrittävät piilottaa. Pienellä
Kokkoluodolla ei piilopaikkoja enää paljoa ole, tosin tyhjennetyn ranta-aitan
ullakolla oli vielä tilaa. Paras kaislikko on jo täynnä parista torpedosta eli
10 peräkkäin liitetyn kanisterin ”laivueesta”.
-Pahuksen
äijänrötkäle! Vankilatuomioita on Erikille tullut tämän tästä, viikkojen jopa
parin vuoden pituisia. Kalastus on tupannut jäämään sivubisnekseksi, mutta
selvähän se, koska pirtun kuljetus parhaimmillaan voi tuottaa hyvinkin. Pitäisi
kai olla kiitollinen, että sai edes tämän miehenröntin omakseen – hän on kalastusmatkalla
hukkuneen ensimmäisen puolison, Thuren nuorempi veli. Ei tässä rakkaus paljoa roihahtele,
mutta avuksi mies on.
-Kyllä
täällä Kokkoluodossa on hyvin alkeelliset olosuhteet. Saari on niin pieni, että
sen parissa minuutissa kiertää ympäri. Jopa juomavesikin on tuotava muualta, ja
sähköähän ei tietenkään ole. Eikä täällä voi mitään viljelläkään, kun ei ole
maata, vain kalliota. Tosin sitä enemmän on asukkaita, on Agnes, Erikin
ikivanha ja äkäinen äiti, Erikin toinen veli Hans Nilsson vaimoineen ja
lapsineen sekä kalastaja Selim Englund. On siinä näille parille pienelle
tönölle asukkaita, jonkun vääräleuan mukaan jalkoja vilisee enemmän kuin
rottia.
Nyt on
Vanhankaupungin lahti äärimmilleen saastunut, on kuulemma pohjakasvullisuus
täysin kuollut ja pikkukalat kokonaan
hävinneet, loput ovat syömäkelvottomia. Kalassa on käytävä etäämpänä. Vaikeaa
siinä on rysiä viritellä, vaikka rysäpyynti ennen on ollut hyväkin elinkeino.
Toimeentulo on heikkoa kalastuksesta, pirtun kuljetuksesta ja myynnistä
huolimatta. Itse olen yrittänyt viljellä yrttejä rantavesien lähellä ja myynyt
niitä torilla ja korjaillut joskus rouvien vaatteita, ja verkkoja, mutta ei se paljoa auta.
Onneksi kevään tullen on Erikillä jään nostoa ravintoloiden tarpeisiin, ja
lisäksi hänellä on mahdollisuus saada kaupungilta metsä- ja kalastuskiellon
valvojan tehtäviä. -Hah, mokomakin valvoja! Onneksi omat kaksi lasta ovat
terveitä. Ei tässä rahaa olisi lääkäreihin. Itselläkin vielä sujuu, vaikka
laihan ja kuihtuneen näköinen olenkin.
Ellen tassutteli villasukissaan keittiönurkan luo ja sytytteli hellan jätepuulla.
-Tämmöinen se on köyhän aamiainen, lapsille puuroa ja aikuisille perunaa ja
silakoita päälle. -Kukahan nuo lapset veisi kouluun pienen matkan mantereelle,
kun yhtään venettä ei näy rannassa. Ehkä tulee lapsille lomapäivä, jo toinen
tällä viikolla. –Ai että onko tulevaisuuden haaveita? Höh, mitäpä noita! Kun pääsisi mantereen puolelle vähän
parempaan asuntoon ja vaikkapa Arabialle töihin. Pirtubisneksen hoitaminen on
vain sieltä käsin vaikeampaa. Olisi mukava kun olisi oma ammatti, osaisi
kunnolla jotakin – vaikkapa hoitaa sairaita lasaretissa tai tehdä siistiä
sihteerin työtä toimistossa.
______________________________________________________________KIRJE ESI-ISÄLLE
Bitte Askelund o.s. Strömsholm
Esi-isäni:
Jakob Leander Strömsholm (1864-1923), työskenteli muotoilijana Arabian tehtailla
Kirje esi-isälle 1(3) + liitettä
Terveisiä Arabianrannalta. Nyt on minun vuoroni elää ja
toimia näissä maisemissa. Ympäristö on muuttunut täysin, mutta paikannimi on
tallella ja myös Arabiantehtaan museo ja ainakin talon ulkokuori. Sen sijaan valmistus on juuri muuttanut
muualle.
Olen viime aikoina ajatellut sinua paljon. Ennen tulit
mieleeni vain kun kävin vanhempieni ja isovanhempieni haudalla, sillä sinullakin
on lepopaikkasi siinä. Kolme sukupolvea, jotka kaikki kantoivat tyttönimeäni.
Pari valokuvaa sinusta olen perinyt. Yhden sinusta
nuorena miehenä, yhden keski-ikäisenä sekä yhden perheportretin, jossa komeana
patriarkkana seisot vaimosi ja seitsemän lapsesi vieressä. Kuvauksen jälkeen
syntyi vielä kaksi vauvaa. Ihmeellistä että kaikki yhdeksän vuosina 1888-1909
syntyneet lapsesi selvisivät hengissä aikuisiksi.
Ateljeessa otetussa valokuvassa teillä kaikilla on yllänne
pyhävaatteet hattuineen. Sinä seisot jalat chaplininomaisesti, knalli päässä,
ulkotakki käsivarrella ja sateen-varjoon nojaten. Naisväellä on kaikilla
leveälieriset ja koristellut hatut ja pikkupojilla merimiespuvut, nyörikengät
ja pompulamyssyt. Näytätte hyvinvoivilta ja -puetuilta. Kuva ei valitettavasti
ole päivätty, mutta arvioisin että se on otettu vuonna 1904.
Vaikka kirjoitankin sinulle, ajattelen ihaillen
vaimoasi Almaa. Kuinka hän jaksoi synnyttää ja kasvattaa niin monta lasta? Aikamoinen
urakka! Ilman kaikkia niitä apuvälineitä joita nykypäivän äideillä on tukenaan.
Almasta olen kuullut kerrottavan jännän sattuman.
Tuleva pojanpoikasi – josta tuli isäni - seurusteli tulevan äitini kanssa jo
kouluaikana. Molempien ”famut” olivat Alma-nimisiä, ja he kuolivat samana
päivänä vuonna 1946. Teinityttöäitini sanoi poikaystävä-isälleni että hänen
famunsa kuoli tänään – ”Niin minunkin”, hän vastasi.
Tämän kiinnostukseni sinua kohtaan on herättänyt
taideprojekti nimeltä Näillä nurkilla.
Sitä vetää ryhmä Aalto-yliopiston taidekasvatuksen opiskelijoita
yhteisöllisessä senioritalo Loppukirissä, jossa asun. Meitä pyydettiin
keksimään itsellemme projekti liittyen Arabianrantaan jostakin meitä
kiinnostavasta henkilöstä tai aiheesta. Tulit heti mieleeni!
Halusin yrittää saada selville enemmän toiminnastasi
Arabian muotoilijana ja kuvanveistäjänä. Minulle on kerrottu että olit
rakennusvaiheessa mukana koristelemassa Ateneumin julkisivua. Onkohan se totta,
ja mitäköhän sinä siellä teit? Yrityksistäni huolimatta en ole toistaiseksi
juurikaan tietävämpi työurastasi. Sen sijaan löysin joitakin uusia tietoja yksityiselämäsi
kulusta. Tiedustelin mm. Arkki-tehtuurimuseon tietopalvelusta millaista oli
yhteistyö Arabian muotoilijoiden kanssa Ateneumin rakennusvaiheessa. Sain
vastauksenkin, mutta en lisätietoja.
En oikeastaan uskonutkaan että sinun kaltaiset, varsinaisen
fyysisen työn tekijät ovat nimeltä mainittuja arkistoissa. Siellä komeilevat sellaiset
kuin talon arkkitehti Theodor Höijer,
Ville Vallgren joka teki reliefit
tunnetuista taiteilijoista sekä Carl Sjöstrand
jonka aikaansaannoksia ovat klassiset patsaat jotka ylistävät taiteen eri
aloja. Mahdoitkohan edes koskaan tavata näitä miehiä?
Elämäsi vuosiluvut ainakin tukevat sukulaisteni
kertomuksia siitä että olisit ollut mukana kun Ateneumia koristeltiin. Synnyit
Pohjanmaalla vuonna 1864, mutta muutit nuorena Helsinkiin 1880-luvun alussa.
Ateneum valmistui 1887, joten ainakin olit maisemissa oikeaan aikaan.
Entisenä porvoolaisena ilahduin minulle uudesta tiedosta
että vaimosi Alma Teresia Ekholm oli syntynyt Pernajan Sarvsalössä. Missä ja miten mahdoit
tavata hänet? Olisi kiinnostavaa tietää. Surukseni luin samaisesta lähteestä
että kun Alma syntyi vuonna 1865 isä mainitaan Tuntemattomana. Tällainen yksinhuoltajaäiti
oli sekä famuni isällä että fafani äidillä. Heidän elämänsä tuona aikana ei
varmasti ollut helppoa.
Sinä ainakin pysyit Almasi rinnalla kuolemaasi saakka,
jolloin kaikki yhdeksän lastanne olivat jo aikuisia. Ehdit kokea raskaan
menetyksen, kun vanhin tyttäristänne, kaunis Sigrid Maria kuoli 23-vuotiaana.
Kuolit itse melko varhain, 59-vuotiaana. Kerrotaan
että menehdyit vatsasyöpään. Alma eli vielä leskenä pari vuosikymmentä. Sinut
haudattiin Hietaniemeen kesällä 1923. Sellaisen valokuvan olen saanut, jossa hautasi
on aivan uusi ja kivessä on vain sinun nimesi sekä syntymä- ja kuolinpäiväsi.
Vuosikymmenien saatossa sait seuraksesi vaimosi, kaksi poikaasi vaimoineen sekä
jälkeläisiä vielä seuraavastakin sukupolvesta.
Pojanpoikasi josta tuli isäni kuoli 90 vuotta sinun
jälkeesi talvella 2013. Lumi-kinokset olivat silloin korkeat. Lapiolla piti
kaivaa syvälle ennen kuin uurna saatiin laskettua. Hautakiven alalaitaan ei
enää mahtunut uusia kaiverruksia, joten sisarus-parveni päätti laitattaa isän
nimen sinun nimesi yläpuolelle.
Lähes sadan vuoden aikana hautausmaan puut ovat
kasvaneet melkoisesti. Suuren koivun juuret nostivat sukuhautamme kiviä vähitellen
vinksalleen. Pari vuotta sitten veljeni tekivät suuren urakan oikoen hautakiven
taas kohtisuoraksi.
Juurista – sekä puiden että sukujen – vielä takaisin
taiteeseen. Haluan kertoa hieman lisää tästä projektistani. On ollut mielenkiintoista
saada sen puitteissa mm. kokeilla savesta muovaamista, eli vähän sinun työtäsi.
Silloin minä tein veneen airoineen. En oikein tiedä miksi. Se vain tuli.
Projektin seuraava kokeilu oli ns. performatiivinen
valokuvaus. Ohjaajamme kertoivat ensin mitä se performatiivisyys oikeastaan on,
jonka jälkeen meidän piti yhdistää se omaan ”teokseemme”. Taas idea syntyi
nopeasti!
Muistin valokuvan sinusta nuorena viiksisenä miehenä.
Ajattelin muuntautua mahdollisimman sinun näköiseksi. Keksin ottaa juuri kuorokonsertissa
käyttämäni irtoripset viiksiksi. Sinulla ei ole solmiota vaan eräänlainen
rusetti – aivan samanlainen kuin oli esiintymismekossani Maija Poppasena.
Valkea paita ja tumma pikkutakki löytyi myös roolivaatteistani. Rillit pois ja
sama asento kuin sinulla puoliprofiilissa. Naps!
Hämmästyksekseni muistutin valokuvassa veljiäni. Sain
kommentteja projekti-kavereilta että muistutan jopa sinua. Ehkä olen sinulta myös
perinyt hiukkasen taiteellisuutta.
16.2.2017
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti