Kapteenien suku

 Marja kertoo puolisonsa Harri Dahlströmin  kapteenisuvun tarinaa (ks. "Lisätietoja)":

Hääkuvassa No 702, joka on otettu VILHELM TILLGEN ATELJEESSA HELSINGÖRISSÄ 1868 OVAT MERIKAPTEENI GUSTAF ALFRED DAHLSTRÖM JA ELISABETH AMANDA WILHELMINA DAHLSTRÖM
OS. WIKANDER

 GUSTAF ALFRED DAHLSTRÖM, LAPSUUS JA NUORUUS

Dahlströmien suvun vaiheita tunnetaan 1500-luvulta lähtien. Edesmenneen mieheni Harri Anton Dahlströmin isänpuoleinen Dahlströmin suku on kotoisin Korppoon ja Nauvon saarilta ja hänen isänäitinsä puoleinen Grundströmin suku on kotoisin Raahesta. Molempien sukujen miehet ovat olleet merenkävijöitä, joiden joukos­ta löytyy kalastajia, luotseja, perämiehiä ja kapteenin apulaisia eli laivakonstaapeleja sekä lukuisa määrä merikapteeneja. Sukujen meri­kapteenien yhteen laskettu lukumäärä nousee 10 - 15 riippuen siitä, miten laajasta näkökulmasta sukuja tarkastellaan.

Suvun ensimmäinen merikapteeni oli Adolf Dahlström (1796 - 1867), joka toimi kapteenina useissa Itämerellä purjehtineissa turkulaisissa laivoissa. Hänen avioliitostaan Johanna Blombergin kanssa syntyi yhdeksän lasta, joista toiseksi nuorin on kertomukseni toinen päähen­kilö, vuonna 1841 syntynyt Gustaf Alfred Dahlström. Valistuneen perheen lapsena hän sai jo kotonaan alkeisopetuksen ja osasi sekä lukea että kirjoittaa. Kymmenvuotiaana Alfred aloitti opiskelunsa Turun yläalkeiskoulussa, jota hän kävi seitsemän vuotta. Isän ammatti kiehtoi poikaa ja hän tunsi suurta vetoa merille.

18-vuotias Alfred pestautui matruusiksi Fyra Bröder -nimiseen aluk­seen vuonna 1859. Ensimmäiselle purjehdusmatkalle lähtijät olivat yleensä nuoria, siinä 15 -vuotiaita jungmanneja. Alfredin ikä, opinnot yläalkeiskoulussa sekä isän merikapteenin ammatti saattoivat vaikut­taa siihen, että nuorukainen katsottiin kelvolliseksi astumaan suoraan matruusin tehtävään. Matka suuntautui Kööpenhaminaan ja kesti vain muutamia kuukausia. Kokemukset merellä olemisesta vakuuttivat kuitenkin Alfredin. Siitä lähtien hänen suunnitelmansa elämänuran valinnasta merillä tuntuivat oikeaan osuneilta. Syksyllä Alfred opiskeli jo Turun Merenkulkuoppilaitoksessa. Autonomian ajan Suomessa toimi seitsemän merenkulkuoppilaitosta, joista vuonna 1812 perus­tetut Turun, Vaasan ja Helsingin laitokset olivat vanhimmat. Vajaan vuoden kestäneiden opintojen jälkeen Alfred suoritti perämiehen tutkinnon vain 19 -vuotiaana, ja sai oikeuden purjehtia kaikilla merillä ”på längre farvatten”.

Opiskeluaikaa seurasi kaksi vuotta kestänyt purjehdus Baron von Haartman -aluksella Välimerellä ja Mustalla merellä, josta alus palasi Odessan kautta Suomeen. Kotiin paluun jälkeen keväällä 1862 Alfre­dista tuli Hilda -nimisen prikin konstaapeli. Konstaapeli Dahlström oli kapteenin ja perämiehen jälkeen laivan kolmas mies ja talouden­hoitaja, joka huolehti muona- ja vesivaroista. Hänen tehtäviinsä kuului johtaa niin sanottua kapteenin vahtia ja vastata merellä myös tähys­tyksestä sekä laivan peräosan siisteydestä. Hildan matka suuntautui Englantiin ja sieltä Välimerelle. Seuraavana vuonna Alfred toimi jo samaisen laivan perämiehenä sen Englantiin suuntautuneella matkal­la. Marras­kuussa Hilda lähti pitkälle purjehdukselle Atlantin yli Havannaan, josta se toi rahtia Englantiin ja sieltä Välimeren satamiin. Vuonna 1865 Alfred Dahlström vaihtoi pestinsä perämieheksi Aura-nimiseen laivaan, joka purjehti Välimerellä. Saman vuoden syksyllä hän palasi Merenkulkuopistoon, jossa hän suoritti sekä merikapteenin että matkustajalaivan päällikön tutkinnot keväällä 1866. Sitten tuli muutto Raaheen.

MERIKAPTEENIKSI RAAHEEN

Turun meriliikenne oli vilkasta ja kaupungin porvaristo omisti suuren laivaston. Sen vuoksi Turkuun hakeutui merikapteeneita eri puolilta Suomea. Vasta merikapteeniksi valmistunut Alfred Dahlström halusi perämieskokemuksensa ja merikapteenin tutkintonsa suoritettuaan luonnollisesti päästä jo laivan päälliköksi, mutta kapteenin tehtäviä ei ollut tarjolla Turussa. Tiedot muiden kaupunkien tarjoamista mahdol­lisuuksista kulkeutuivat laivojen mukana satamakaupungista toiseen, ja pienen Pohjanlahden rantakaupungin, Raahen suuresta purjelaivas­tosta oltiin hyvin tietoisia. Kaupungissa oli useita hyvin menestyviä laivanvarustajia ja laivoja valmistui vuosittain useita. Tuohon aikaan Raahen merenkulku eli kukoistuskauttaan. Esimerkiksi Fellmanin varustamolle valmistui 1860 -luvulla kymmenen laivaa, joista yksi oli 294 rekisteritonnin priki Eos. Tämän hyväkuntoisen aluksen kaptee­niksi nimitettiin Alfred Dahlström 25.5.1866. On helppo kuvitella sitä onnen ja ylpeyden tunnetta, jota 25 -vuotias kapteeni tunsi, kun hän astui ensimmäisen kerran Eoksen kannelle Hampurissa lastin purkami­sen jälkeen.

Purjelaiva miellettiin feminiiniseksi ja sen takia laivan symbolina oleva keulakuva oli naishahmoinen. Useissa tapauksissa laivan ja sen päälli­kön välille syntyi erityinen kiintymyssuhde, joka näkyi siinä tavassa, kuinka hyvin kapteeni piti huolta laivastaan. Varustamon ja kapteenin suhteet määriteltiin aina kirjallisessa sopimuksessa.

Olavi Leikolan mukaan ”Alfred Dahlströmillä oli kolme rakastettua. Ensimmäinen oli priki Eos, toinen oli parkki Hermes ja kolmas oli upea, uljasryhtinen neitonen Amanda Wikander, jonka suku, kuten Alfredinkin oli vahvasti sidoksissa merenkulkuun.”

Kapteeni Alfred Dahlström toimi Eoksen kapteenina vain vähän yli vuoden. Elokuussa1867 hän allekirjoitti sopimuksen, jonka mukaan hän siirtyi saman varustamon parkki Hermeksen kapteeniksi. Hermes oli rakennettu 1863 kuten Eoskin, mutta se oli 494 rekisteritonnisena sitä suurempi, kaunis ja hyvin kulkeva alus. Koska laivan päiväkirja on kadonnut, kapteenin ensimmäisestä matkasta Hermeksellä ei ole muuta tietoa kuin se, että matka alkoi Raahesta 1867 ja päättyi Pietar­saareen lokakuussa 1868. Matkalta on säilynyt kuitenkin yksi epäviral­linen dokumentti, joka on hyvin yksityinen. Se on nuoren rakastuneen kapteenin tunnekylläinen ja kaunis rakkauskirje morsiamelleen Amanda Wikanderille Raaheen.

RAKKAUSKIRJE

Äidinkieleltään ruotsinkielinen Alfred on kirjoittanut kirjeen muste­kynällä. Hänen käsialansa on harvinaisen kaunista. Päiväys puuttuu, mutta kirje on kirjoitettu todennäköisesti loka- tai marraskuussa 1868. Tässä on alkuperäisestä kirjeestä tekemänäni suomennos. Kirje kuuluu mieheni hallussa olleeseen Dahlströmin sukuarkistoon, joka koostuu hänen isoisänsä isän, merikapteeni Gustaf Alfred Dahlströmin sekä hänen isoisänsä, merikapteeni Ernst Alfred Dahlströmin tauluista, esineistöstä, valokuva-albumeista ja kirjeistä.

”Minun rakastettu Amandani

Tämä yö on ollut minulle kuin ikuisuus. Voi, kuinka vaikeata olikaan erota Sinusta niin nopeasti, juuri kun keskenämme päätetty asia oli tullut selväksi. Koko viime yön aikana ei torkah­duskaan ole tullut silmääni. Olen valveilla uneksinut ja elänyt mitä ihanimmissa ajatuksissa. Oi, voisipa Hän, joka näin odot­tamattomasti on saattanut meidät yhteen, tehdä meidät myös onnellisiksi ja tyytyväisiksi osaamme.

Ah, jo pitkään salassa rakastamani Amanda, vannon tässä samalla Jumalan edessä Sinulle ikuista uskollisuutta, mikäli se on ihmisen vallassa. Lupaan, että tulevaisuuteni tärkein päämäärä tulee olemaan, että yritän tehdä Sinut onnelliseksi. Suokoon taivaitten Herra, joka on asettanut ja määrännyt sekä rakkauden että avioliiton, minulle siihen voimaa ja kykyä. Tällaiset ajatukset, kallein Amanda, ovat tänä aamuhetkenä askarruttaneet raskaasti kohoilevaa rintaani. Jo useita kertoja olen kysynyt itseltäni: Onko tämä vain yksi mitä ihanin uni? Kykyni ovat liian vaatimattomat kuvailemaan kaikkia niitä tunteita, jotka ovat virranneet sydämeni läpi nyt, kun rohkein toiveeni on toteutunut.

Ilma on juuri nyt seljennyt ja olen antanut signaalin luotsin saamiseksi. Lähden luultavasti heti merelle, toivossa, että pian olen Pietarsaaressa.

Huolehdi nyt vain rakas Amanda, että meidät kuulutetaan ensi Sunnuntaina ja että se tapahtuu vielä kahtena peräkkäisenä Sunnuntaina. Häät voisivat silloin olla 25. tätä kuuta. Jotta ei herättäisi huomiota, lähetin valtakirjan Swanljungille, joka tuo sen Sinulle. Jos sattuisi jotain, mitä minulta pitäisi kysyä, sähkötä tai kirjoita heti Pietarsaareen, osoite on Herra C.J. Thorén.

Kirjoita, rakas Amandani, ja kerro kaikkein ensimmäiseksi, miten kaikki järjestyy. Tunnen olevani mitä rauhattomimmassa, mutta samalla mitä ihanimmassa tilassa.

Kuolemaan asti Sinun, Alfred Dahlström.”

Alfred pyysi kirjeessään Amandaa huolehtimaan heidän kuulutustensa täytäntöön panemisesta. Näin tapahtui ja merikapteeni Gustaf Alfred Dahlström ja merikapteeni William Wikanderin ja hänen skotlanti­laisen vaimonsa, Elisabeth Wilkinsonin tytär, Elisabeth Amanda Wilhelmina Wikander vihittiin Raahessa 15.11.1868.

AMANDA WIKANDERIN SUKU

Wikanderit olivat todennäköisesti pohjalaista sukujuurta, alkujaan Viiko- ja Wiiko-nimisiä. Kokkolalainen kanttori Johan Viiko otti nimek­seen Wikander. Hänen poikansa Jacob toimi kauppiaana ja raatimie­henä Pietarsaaressa ja oli naimisissa Margaretha Calamnian kanssa. Heidän poikansa Jacob, joka oli kauppias ja merikapteeni Pietarsaa­ressa, avioitui Christina Maria Ervastin Kanssa. Perheeseen syntyi kymmenen lasta, joista kaksi tytärtä ja poika William muuttivat Raaheen1838. William on tämän tarinan toisen päähenkilön, Amanda Dahlströmin isä.

William Wikander suoritti perämiehen tutkinnon 1836 ja kapteenin tutkinnon seuraavana vuonna. Aluksi hän pestautui perämieheksi Langin varustamon pieneen, vain 172 rekisteritonnin priki Bolinaan. Aluksen ensimmäinen matka suuntautui Liverpooliin lastinaan 1325 tynnyriä tervaa ja puutavaraa. Paluulastina oli 567 tynnyriä suolaa. Matka sujui ongelmitta ja William Wikander nimitettiin aluksen kapteeniksi vain 22- vuotiaana. Seuraavan matkan päämäärä oli Newcastle, jonne vietiin tervaa ja puutavaraa. Sieltä vietäväksi saatiin hiililasti Napoliin tammikuussa 1838. Hiilen kuljettaminen ei ollut kovin kannattavaa. Hiilirahtiin sisältyi myös useita vaaratekijöitä, kuten itsesyttyminen ja räjähdysvaara. Lastin ja kannen väliin piti jättää riittävän suuri ilmatila, jotta räjähdysalttiit kaasut pääsivät välittömästi ilmanvaihtoon. Lisäksi ruuman puhdistaminen hiilikulje­tuksen jäljiltä oli varsin työlästä ja aikaa vievää.

Kovan merenkäynnin vuoksi Bolina pääsi lähtemään vasta helmikuun alussa ja matkalla Kanaalin läpi se kärsi suuria vaurioita. Biskajan lahdella myrsky vain yltyi, ja Bolina menetti suurimman osan takilas­taan ja purjeistaan. Tuulen laannuttua laiva palasi pelkin haruspurjein

Plymouthin satamaan. Laivan vauriot olivat sen verran suuret, että aluksi suunniteltiin jo sen myyntiä lasteineen päivineen. Lopulta se kuitenkin päätettiin korjata.

Lainaan tähän Bolinan korjaamisen aikaisia tapahtumia Harrin serkun, William Leikolan kirjoittamasta kirjasta Nuoren kapteenin avomerikaste.

 ”Vaikka kapteeni Wikanderin aika korjaustelakalla oli kiireistä ja vaativaa, ehti hän kuitenkin tehdä Englannissa tuttavuutta paikallisten asukkaiden kanssa. Ehkä jo Liverpoolissa tai Newcastlessa hän oli iskenyt silmänsä viehättävään neitoseen, joka työskenteli huhujen mukaan isänsä meklarikonttorissa. Heidän kirjeenvaihtonsa oli ilmeisen tiivistä nyt, kun oltiin samalla saarella pitempään, saattoipa kapteeni ehtiä neitosen kotiinkin esittäytymään. Ja niinhän siinä kävi, että tuo skottineito, Elisabeth Wilkinson, oli jo seuraavana kesänä Raahessa kapteenskana ja vuoden 1840 alusta alkoi synnyttää uusia kapteeneja purjelaivakaupungin kasvavalle laivastolle.”

Vasta touko­kuussa kunnostettu alus pääsi jatkamaan matkaa Italiaan. Sieltä tuotiin paluulastissa suolaa Riikaan.

Merikapteeni William Wikander toimi elämänsä aikana päällikkönä neljän eri raahelaisvarustamon 13 laivassa. Varustamoista ja laivoista on olemassa tarkat nimi-, vuosiluku-, lasti-, lokikirjat sekä miehistö­tiedot. Mutta missä kaupungissa William tarkalleen tapasi ensimmäi­sen kerran Elisabethin, ihastui sekä myöhemmin rakastui häneen, on yhä hämärän peitossa. Elisabeth oli Burwickistä, Orkney- saarilta kotoisin oleva skotlantilaisneito. He solmivat avioliiton 1838 ja saivat kirkonkirjojen mukaan kahdeksan lasta, joista neljä oli tyttöjä ja neljä oli poikia. Hääkuvassa olevan Alfredin kaunis Amanda oli tämän suomalais-skotlantilaisen parin kolmas lapsi. Hän syntyi Raahessa 1845. Amandan veljistä tiedetään, että heistä kolme suoritti merikap­teenin tutkinnon. Yksi pojista Ernst Alfrid kuoli kolmevuotiaana. Vanhin poika William August valmistui kapteeniksi Lontoossa, josta voitaneen päätellä, että Elisabeth puhui lapsilleen myös äidinkieltään. William nuorempi ehti purjehtia kapteenina viisi vuotta, kun hän palatessaan Baltimoresta Lontooseen 1875 huuhtoutui hyökyaallon lyömänä laivan kannelta mereen.

KOHTALOKAS HÄÄMATKA

Alfred ja Amanda Dahlströmin häiden jälkeen, Alfredin tarkoitus oli vielä ennen talven tuloa lähteä merille. Syksy oli jo pitkällä, joten kapteenin tuli pitää kiirettä, jotta laiva ehtisi poistumaan kohta jääty­mään alkavalta Pohjanlahdelta. Merenkulkijoilla oli äkillisistä pakka­sista hyisiä kokemuksia. Nuorenparin kuherruskuukauden onni kukoisti, eivätkä he olisi millään hennonneet erota toisistaan, sehän olisi merkinnyt hyvin alkaneen yhteiselämän jäämistä kovin lyhyeksi. Siksi he päättivät, että Amanda seuraa miestään Atlantin yli suuntau­tuvalle matkalle. Siitä tulisi samalla heidän häämatkansa. Vaikka laivat miellettiinkin naispuolisiksi, ei naisen läsnäolo laivalla ollut ongelma­tonta. Merimiehet olivat tunnetusti taikauskoisia, ja he uskoivat naisen mukanaolon laivalla tuottavan huonoa onnea. Kapteenilla oli kuitenkin poikkeuslupa ottaa mukaansa naisväkeä joko vaimonsa tai tyttärensä muodossa.

Gustaf Alfred Dahlströmin muistikirjamerkintöjen mukaan laiva poikkesi Tanskan puolella Helsingörissä, jossa tämä komea hääkuva otettiin. Kuva edustaa selkeästi aikaansa sidottua kuvaamistapaa. Se on kokovartalo-tyyppinen kaksoismuotokuva. Mies istuu ja nainen seisoo miehen takana vinottain kuitenkin niin lähellä miestä, että hänen kätensä ylettyvät miehen oikean olkapään päälle ja hänen pukunsa kertava alaosa koskettaa runsaana miehen tuolia sivulta ja takaa. Myös kuvattujen henkilöiden vakavahkot ja arvokkaat ilmeet henkivät ajan kuvaamistapaa.

Kaunispiirteisellä 23-vuotiaalla Amandalla on yllään musta, silkkinen hääpuku, jonka miehusta myötäilee hänen tyttömäisen hoikkaa vartaloaan tiheästi edestä napitetulla yläosallaan. Käsivarsia peittävät hieman pussimaiset hihat kapenevat ranteita kohti ja paljastavat kaunismuotoiset kädet, joiden vasemmassa sormessa on kahden timantin keskellä sinisafiiri. Sormus on yhä tallella ja se kulkee suvussa, joten sen kivet ovat tiedossa. Puvun alaosassa on erittäin runsaasti ja kauniisti laskostuvaa silkkiä. Amanda on sitonut mustan luonnonkiharan tukkansa päänsä taakse nutturalle aviosäätyyn siirtymisen merkiksi. Hänestä aikaisemmin otetussa valokuvassa hänen mustat kiharansa ovat tyttömäisesti valtoimenaan. Amandalla on korvissaan riippukorvakorut ja kaulassaan puvun pääntietä myötäi­levä helminauha. Kengät ovat pitkän puvun peitossa.

Arvovaltaisen ja ikäistään hieman vanhemman näköisellä 27-vuotiaalla Alfredilla on päällään musta, pitkäliepeinen villakangastakki, musta liivi ja vaaleat, harmahtavat villakankaiset housut. Alfredin taipuisa tukka on laineilla ja hänen punertavaan vivahtava muhkea leukapar­tansa sekä viiksensä ovat hienosti muotoillut. Paita on valkoinen ja kissanrusetti musta. Vasemmassa nimettömässä on Amandalta saatu kultainen vihkisormus. Liivintaskusta näkyy kulkevan kultainen kellon­vitja. Jalassa on kevyet sisävarsikengät.

Helsingöristä laiva jatkoi Cardiffiin, Lontooseen ja Falmouthiin. Sieltä matka jatkui Atlantin yli kohti Kuubaa. Kapteeni Dahlströmin jäämis­töstä löytyi pieni, vaaleansinisestä kirjepaperista itse tehty muisti­vihko. Se oli kapteenilla aina povitaskussaan, kun hän kulki laivan kannella tai tähysti komentosillalla. Siihen hän teki muistiinpanoja mm. laivan sijainnista sekä ostoksista, joita tulevissa satamakaupun­geissa tultaisiin tekemään. Muistikirjaan ilmestyi jossakin vaiheessa sarake: Åt den lille, pikkuiselle. Ruotsinkielisestä sanasta ilmenee, että pariskunnalla oli jonkinlainen aavistus tulevan lapsen sukupuolesta. Voi vain arvailla, miten nopeasti toteutunut ja hartaasti odotettu tieto, oli tehnyt heidät onnellisiksi. Samalla heitä oli todennäköisesti huoles­tuttanut, missä Hermes tulisi olemaan synnytyshetken koittaessa, merellä vai jossakin satamakaupungissa?

Havannassa laiva oli todennäköisesti vuoden 1869 toukokuussa. Atlantin ylittäminen vei Hermeksen kaltaisilta aluksilta keskimäärin kuukauden verran, mutta epäsuotuisten olosuhteiden sattuessa aikaa saattoi kulua parikin kuukautta. Laivan saapuessa Havannaan, siellä riehui parhaillaan keltakuume-epidemia. Osa Hermeksen miehistöstä sairastui, joutui sairaalaan ja osa heistä kuoli. Myös laivan kapteeni sairastui keltakuumeeseen, mutta hän ei halunnut lähteä sairaalaan. Olihan hänellä laivassa oma hoitaja, Amanda vaimo mukanaan. Siihen aikaan ei vielä tunnettu riittävästi tautien tartuntamekanismeja, mut­ta pariskunnan yhteisenä pelkona oli luonnollisesti lasta odottavan Amandan mahdollinen sairastuminen.

Laivan lasti saatiin purettua ja paluurahdiksi lastattiin sokeria. Menehtyneiden merimiesten tilalle yritettiin hankkia täydennystä, mutta kunnon väkeä oli vaikeata saada. Pätevistä merimiehistä oli pulaa, pestatuista miehistä useimmat olivat epäpäteviä. Esimerkiksi perämieheksi pestatulla ei ollut minkäänlaista tietoa navigoinnista. Se kävi tosin ilmi vasta laivan lähdettyä paluumatkalle.

Olosuhteet onnistuneelle kotimatkalle olivat vähäiset. Hermes lähti kuitenkin purjehtimaan kohti Eurooppaa kesäkuun puolivälissä. Laiva ohjattiin eteläiselle reitille, jolla sen matka edistyi hitaasti. Päämääräk­si asetettiin Falmouthin satama, jossa oli lähtiessä käyty ennen Atlan­tin ylittämistä. Kapteeni makasi keltakuumeen näännyttämänä kajuu­tassaan. Hänen ohjeittensa mukaan kuitenkin purjehdittiin. Kaiken varalta hän kirjoitti muistikirjaansa vaimolle ohjeet purjehtimisesta ja menettelytavoista satamissa. Kun Hermes oli ollut kolme viikkoa matkalla, kapteenin voimat uupuivat 7.heinäkuutta 1869. Nuoren, seitsemännellä kuulla raskaana olevan vaimon suru oli pohjaton, kun Alfred Dahlström laskettiin purjekankaaseen käärittynä viimeiseen lepoonsa Atlantin valtamereen.

Lainaan tähän Harrin serkun Olavi Leikolan sanoja: ”Gustaf Alfred Dahlströmin ura merikapteenina jäi lyhyeksi hänen kuollessaan 28-vuotiaana, mutta niiden keskuudessa, jotka ehtivät häneen tutustua, säilyi kunnioitus ja arvonanto häntä kohtaan pitkään. Eikä se ole jälkipolvien piirissä vieläkään loppunut.”

Nuori leski joutui pohtimaan murheellisena ja yksinäisenä omia mah­dollisuuksiaan. Ehtisikö laiva Falmouthiin ennen kuin hänen aikansa tulee? Entä jos synnytys tapahtuukin merellä? Laivassa ei ollut Aman­dan lisäksi ketään toista naista, joka olisi voinut auttaa häntä synny­tyksessä. Uskon hänen useasti aprikoineen, miten ikinä hän tulisi selviämään navigoinnista ja edessä olevasta pitkästä Atlantin ylityk­sestä monien laivaan tulleiden uusien merimiesten kanssa? Pitkään hän ei kuitenkaan ehtinyt surra tulevaisuuttaan, sillä vastuu laivasta ja purjehtimisesta valtamerellä oli hänen miehensä hänelle uskoma tehtävä. Tehtävä oli jo sellaisenaan vastuullisuudeltaan ja vaikeusas­teeltaan valtava 24-vuotiaalle, kokemattomalle ja lasta viimeisillään odottavalle naiselle. Mutta tässä eivät olleet vielä kaikki Amandan vaikeudet! Ne sen kun lisääntyivät! Kelvoton Kuubassa laivaan palkat­tu perämies alkoi ahdistella leskeksi jäänyttä Amandaa. Kun miestä ei saatu lopettamaan ahdistelua, merimiehet sulkivat hänet suomalaisen puosun johdolla loppumatkaksi laivan köysivarastoon.

Matka edistyi hitaasti ja Amandan synnyttämisen hetki alkoi olla käsillä. Mitä Amanda mahtoi siinä tilanteessa eniten kaivata? Luonnol­lisesti menettämäänsä puolisoa, Alfredia. Kunpa hänellä, ensikerta­laisella olisi synnytystilanteessa ollut apuna ja tukena kätilö tai yli­päätään joku naishenkilö! Mutta sellaista ei ollut saatavilla, joten tästä koitoksesta hänen oli yritettävä selvitä yksin. Synnytyksen koittaessa 19. syyskuuta, hänen avukseen tuli sama ystävällinen puosu, joka oli jo pelastanut hänet tunkeilevan perämiehen kynsistä. Synnytys sujui hyvin ja Alfredin ja Amandan esikoinen, pieni poika näki päivänvalon valtamerellä, johon tämän kovaonninen isä oli puolisentoista kuu­kautta tätä ennen laskettu.

Merikapteeni William Wikander,
s. 7.10.1815, Pietarsaari,
k. 20.12.1897, Raahe

Elisabeth Wilkinson - Wikander
s. 30.10.1820, Burwick (?), UK
k. 24.10.1897, Raahe

Kun laiva lopulta saapui Falmouthiin, se oli ollut matkalla lähes neljä kuukautta. Falmouthissa Hermes sai uuden miehistön. Amandan isä, William Wikander oli kutsuttu laivan kapteeniksi. Edessä oleva matka oli kapteeni Wikanderille varmasti raskas ja tunteita nostattanut, kun hän lähti Havannasta tulleen parkki Hermeksen mukana Suomeen. Hänen mieluinen vävypoikansa oli kuollut merellä ja hänen leskeksi jäänyt tyttärensä oli synnyttänyt juuri suvun ensimmäisen lasten­lapsen ja tehnyt hänestä isoisän. Amandaa helpotti suuresti, kun hän sai turvakseen isänsä, jonka kokeneisiin käsiin hän saattoi luovuttaa vastuun ja komennon laivasta. Siitä lähtien hän sai vihdoin mahdolli­suuden keskittyä pienen poikansa hoitamiseen ja omaan toipumiseen­sa. Amanda jäi laivalle poikansa kanssa, kun se purjehti Le Havreen, jossa sokerilasti purettiin. Kotimaassa laivan kohteena oli ensin Rau-man satama. Sieltä Amanda tulisi jatkamaan matkaa kotikaupunkiinsa Raaheen, jossa Wikanderin perheen jäsenet ja ystävät tulisivat toimi­maan kovia kokeneen nuoren lesken tukena. Pientä poikaa ei ollut vielä kastettu, mutta kotikaupungissa sekin asia tulisi hoitumaan. Pojan nimeksi tulisi aikanaan Raahessa Ernst Alfred ja kirkonkirjoihin hänen syntymäpaikakseen tultaisiin merkitsemään Falmouth, satama­kaupunki, johon Hermes ensimmäisenä oli tullut kohtalokkaalta mat­kaltaan.

Kun nuori mustiin pukeutunut leski astui ryhdikkäänä lapsi sylissään lankonkia pitkin Rauman satamalaiturille, siellä sattui kävelemään myös Rauman pormestari, komea 27-vuotias tuomari Frans Törnroth ystävänsä kanssa. Hän ihastui oitis kauniiseen leskeen ja Olavi Leikolan mukaan ”antoi ottaa selvää”, kuka leski oli. Otaksun kuitenkin, että raatimies Törnroth ei ollut paikalla aivan sattumalta. Tieto Hermes-laivan kohtalosta oli kiirinyt varustamoiden kautta moniin satamakau­punkeihin, joista kotoisin olleita merimiehiä oli kapteenin lisäksi me­nehtynyt. Raumalla ja Raahesta laivaa vastaanottamaan tullut väki oli järkyttynyttä ja hyvin selvillä siitä kenen nuoresta leskestä tässä oli ky­symys. Frans Törnroth oli sanonut ystävälleen heti Amandan nähtyään

”Kun vuosi on kulunut umpeen, tuo leski on minun!”

Amanda Dahlströmin näkeminen ei jäänyt ilman seurauksia. Pormes­tari otti yhteyttä Amandaan ja runsaan vuoden kuluttua ensi kohtaa­misesta heidät vihittiin. Pariskunnan koti perustettiin Raumalle ja onni alkoi uudelleen kukoistaa Amandan elämässä. Avioliiton tiedetään olleen hyvin onnellinen. Pariskunnalle syntyi 13 lasta, viimeisin vuonna 1882 Amandan ollessa 42-vuotias.

Leski Amanda Dahlström -> Törnroth s. 22.3.1835, Raahe
k. 5.8.1904, Teisko, Tampere. Lapsi Ernst Alfred Dahlström

Amanda ei kuitenkaan voinut koskaan unohtaa ensimmäistä miestään, Alfredia. Amandalle heidän rakkautensa pysyi ihanteellisen rakkauden vertauskuvana, koska sitä elettiin ainoastaan häämatkalla ja varsin poikkeuksellisissa olosuhteissa - valtamerellä, maasta irrallaan, ainai-sen sunnuntaitunnelman vallitessa, vailla kosketusta arkeen. Varmaan se vaikutti molempien rakastuneitten tunnetilaan, jossa ”rakastunut ihminen näkee ympäröivän todellisuuden ikään kuin jalostuneena, rakastetun ihannoituna ja itsensä vahvana ja kyvykkäänä”, kuten rakkausprofessori Kaarina Määttä rakastunutta luonnehtii.

Frans ja Amanda Törnrothin makuuhuoneeseen oli ripustettu kaksi maalausta, joiden sijoituspaikka olisi pikemminkin kuulunut pormes­tariperheen kodissa salin puolelle. Toinen tauluista oli suuri, kaunis B. Tendallin signeeraama meritaulu, joka esitti purjelaiva Hermestä ja toinen oli ns. kapteenintaulu nuoresta kapteeni Gustaf Alfred Dahl­strömistä. Kapteenintaulun signeeraus ei ole näkyvissä, se on luulta­vasti koristeellisten raamien alla. Amanda saattoi luoda tauluihin silmäyksen iltaisin nukkumaan mennessään ja aamuisin herätessään.

Ehkä Amanda joskus uudessa avioliitossaan suuren lapsijoukon äitinä ja kädet täynnä arkisia askareita palveluskunnastaan huolimatta, saattoi muistella tuota häämatkaansa Hermeksellä. Kuinka hän laivan ainoana naisena ja kapteenin rouvana oli saanut osakseen sellaista kohtelua ja palvelua, johon hän ei ollut siihenastisessa elämässään tottunut. Alfred ja hän olivat istuneet päivittäin kapteenin pöydässä ja laivapojat olivat tarjoilleet päivälliset ja muut ateriat heille. Amandan ei ollut hämmästyksekseen tarvinnut tehdä niiden eteen yhtään mitään, vaan laivakokki apulaisineen oli suunnitellut ja valmistanut ateriat. Amanda oli saanut enimmäkseen keskittyä rakkaan Alfredinsa vaimon rooliin. Satamakaupungeissa Amanda oli päässyt miehensä mukaan, kun laivaan oli tehty tarvittavia hankintoja. Silloin hänen kielitaidostaan oli ollut suurta apua. Hän oli nähnyt matkallaan varsin erilaisia kaupunkimiljöitä ja luontoilmiöitä, eri kansallisuuksiin kuulu­via ihmisiä ja erilaisia kasvi- ja eläinkunnan edustajia. Hän oli tehnyt kaikesta näkemästään tarkkoja havaintoja. Alfredin ollessa hoitamassa kapteenin velvollisuuksiaan Amanda oli lukenut mukanaan olevia kirjoja sekä tutkinut kapteenin kirjaston teoksia, kirjoittanut kirjeitä näkemästään kotiväelleen sekä sukulaisilleen Englantiin tai tehnyt käsitöitä. Varsinkin siitä lähtien, kun tuleva lapsi oli ilmoittanut tulos­taan, Amanda oli alkanut valmistella lapselle tarvittavia tamineita. 

Merikapteeni Ernst Alfred Dahlström, s. 19.9.1869, Falmouth, UK
julistettu kuolleeksi 20.3.1968

Kun Amandan ja Alfredin neljä vuotta Rauman lyseota käynyt Ernst, tuli 15-vuotiaaksi vuonna 1884, hän lähti merille. Hän pestautui Wilhelm-nimiselle alukselle jungmanniksi. Pojan lähtiessä kotoa, pormestari Törnroth irrotti kehyksistä pojan isää ja parkki Hermestä esittävät taulut. Hän kääri ne rullalle ja pani ne pojan mukaan tämän isän kamferipuiseen kapteeninarkkuun. Tämä teko kertonee omaa kieltään siitä, minkälaisena Amandan Frans-puoliso oli neljäntoista vuoden aikana kokenut taulujen olemassaolon heidän makuuhuo­neessaan.

Rannikkokaupunkien nuorista miehistä useat noudattivat meren kutsua noin viidentoista vuoden ikäisenä. Ernstin kohdalla mieleen nousee kuitenkin epäilys, oliko hän kenties poikapuolena kokenut tilanteensa jotenkin vaikeaksi siihen mennessä yhdeksän sisarus­puolen suuruiseksi kasvaneessa äitinsä ja isäpuolensa perheessä? Tauluepisodi antaa myös aiheen epäillä, että isäpuoli saattoi olla hyvinkin helpottunut Ernstin lähdöstä kotoa ja pestautumisesta merimieheksi. Ernsthän muistutti suuresti ulkonäöltään isäänsä, Amandan ensimmäistä miestä. Miten myös Ernstistä tuli aikanaan merikapteeni, on toisen kirjoitelman aihe.

***

      Kirjoitelmassani olen käyttänyt seuraavia suullisia ja kirjallisia lähteitä:

Dahlström, Gustaf Alfred (1886 -1887): Kapteenin muistikirja, suomennos tekeillä kirjoittajan ja Harrin serkun, William Leikolan toimesta. Sisältyy Harri Dahlströmin sukuarkistoon.

Dahlström, Gustaf Alfred (1886): Käsinkirjoitettu kirje morsiamelle Amanda Wikanderille. Kirjeen suomennos on Marja Dahlströmin tekemä. Sisältyy Harri Dahlströmin sukuarkistoon.

Dahlström, Harri & Olga Maria (1959 - 2012): Harrin äidin ja Harrin suulliset kertomukset kirjoittajalle.

Leikola, Olavi (2001): Tekstissäni on vaikutteita ja otteita Harrin serkun, Olavi Leikolan pitämästä esitelmästä: Sukuni merikapteenien vanavedessä.

Leikola, William (2007): Tekstissä on vaikutteita ja otteita Leikolan kirjasta: Nuoren kapteenin avomerikaste, siltä osin, kun siinä kuvataan priki Bolinaa myrskyn kourissa Englannin Kanaalissa.

Sovelius - Sovio, Eero (2011): Ihmisiä Laivojen Kaupungissa Henkilöhistoriaa 1700 - 1900 lukujen Raahesta,

Oulun historiaseura ry. Kirjan luvun: ”Kapteenin kuolema merellä ja hänen poikansa elämä” faktatiedot ovat olleet minulle suurena apuna. Olen lisännyt niihin Harrin ja hänen äitinsä, Olga Maria( Maija) Dahlströmin suullisia kertomuksia sekä Olavi ja William Leikolan esitelmien ja kirjoitelmien pohjalta kuulemaani ja lukemaani aineistoa. Tähän aineistopohjaan olen lisännyt omia mietteitäni fiktion muodossa. Sen eritteleminen, mikä on ollut kenenkin alkuperäistä tekstiä, on ollut monin paikoin erittäin vaikeasti eroteltavissa. Se johtuu siitä, että vuosien varrella olen kuullut niin paljon tästä aihepiiristä ja monesta eri lähteestä.

Supinen, Pekka (2001): Purjelaivojen kapteenien vaimot tekivät laivoilla urotekoja. Kirjoitus tehty Merihistorian päivillä 22.4.2001 Helsingissä.

Tämän vihkosen saatesanat

Marja Dahlström kääntyi puoleeni syksyllä 2013 ja pyysi muutamia tarkennuksia sukumme historiatietoihin. Hän kertoi, että oli kirjoitta­massa tutkielmaa valokuvasta, joka esittää isoisäni vanhempia, heidän hääkuvastaan. Kun sain tekstin luettavakseni, huomasin, että siinä käsiteltiin hääparin elämää hiukan laajemminkin kuin mitä itse kuvasta sellaisenaan näkyy. Mieleeni tuli ajatus edesauttaa tutkiel­massa tarkas­teltujen tietojen levittämistä meidän jälkipolvien luettavaksi, tapahtui­han häämatkalla, jolla kuva otettiin, monia merkittäviä ja kohtalokkaita asioita, jotka esivanhemmistamme on hyvä tietää.

Kun muutin tekstin vihkomuotoon, muokkasin samalla hiukan kansi­lehtiä ja otsikointia. Kansilehdet ovat paremmin valokuvien esittämi­seen sopivaa paperia, niinpä keskitin kuvamateriaalin sinne. Tutkiel­man ns. leipäteksti on vihkossani alkuperäisen sanamuodon mukainen. Kun sivujaon takia olisi 2 - 3 sivua jäänyt tyhjiksi, lisäsin vihkoseen muutaman dokumentin ja valokuvan, jotta niissä olevat tiedot eivät jäisi vain omaan pöytälaatikkooni.

Parkki Hermes lähti Raahesta 27.9.1868 ja silloin mönsträttiin laivaan miehistö, joka oli siis häämatkan ”matkaseurue”. Merimiesrullasta havaitaan, että vain kokki oli aikamiehen ikäinen. Kapteeni oli toiseksi vanhin, 26 v, muut nuoria poikasia, noin morsiamen ikäluokkaa, 23 v. Perillä Havannassa kuoli 6 miestä, muutama muukin sairastui ja ehkä kuolikin myöhemmin satamassa laivan jo lähdettyä kotimatkalle.

Toinen merkittävä dokumentti on leskeksi jääneen morsiamen, sittem­min rva Törnrothin kuoleman jälkeen julkaistu muistokirjoitus v. 1904. Siinä pääpaino on ensimmäisen avioliiton häämatkan tapahtumissa, jotka olivat lyöneet silloiseen morsiameen koko elämän läpi kestäneen kunniakkaan ja esimerkillisen urhean naisen leiman.

Takakannen sisäsivulle laitoin kuvat morsiamen vanhemmista, hänestä nuorena äitinä esikoinen sylissään sekä isoisäni aikuisena miehenä.

Takakannessa on kuvat parkki Hermeksestä sekä N. Tscherbakoffin merimaisemataulusta, joka on kunniapaikalla olohuoneeni seinällä. Olen aina halunnut tulkita sen isoisäni isän hautaa kuvaavaksi. Tässä vihkossa olen lisännyt siihen mielikuvaan liittyvän tankarunoni.

                                                                                     William (Wili) Leikola

Amanda Elisabeth Törnroth

* 22.3.1845 Raahe           † 5.8.1904 Teisko

 Tillkännagifves att

  min älskade maka

Amanda Elisabeth

    f. Wikander

efter ett långvarit svårt hjertlidande fridfullt afled den 5 aug. uti sitt sextionde lefnadsår, bittert sörjd af mig, åtta söner, tre döttrar, svärsöner, svärdotter, barnbarn, syskon, anförvanter och många vänner.

                                   Slut är lifvets kamp och strid.

                                                     Allt är frid.

                                                             *  *  *

I går afled på Hannunsorka lägenhet i Teisko häradshöfdinskan Amanda Elisabeth Törnroth i en ålder af sextio år.

Född i Brahestad, gifte sig den aflidna 1867 med kaptenen på fartyget “Hermes”, G. A. Dahlström, hvilken just stod i begrepp att med sitt fartyg begifna sig till Vestindien. Den unga frun åtföljde sin man på den långa färden. Under denna resa in­träf­fade en händelse som ställde den unga kvinnan på ett hårt prof.

I Havanna, fartygets destinationsort, rasade gula febern, och såväl kapten Dahlström som största delen af besättningen dukade under för den förfärliga farsoten. Med en i Havanna påmönstrad ny besättning, en brokig samling af individer, hoprafsade från all världens håll samt en styrman som knappt kände till navigeringens abc - begaf sig Hermes till Europa. Den enda ombord som visade sig situationen vuxen, var den unga kaptenskan. De hårda pröfningarna hade inte brutit henne, och under hennes ledning nådde fartyget slutligen efter en lång och svår seglats målet.

Sedan trettiofem år gift med häradshöfding Frans Törnroth har den aflidna med själfuppoffrande hängifvenhet fyllt sina plikter i hemmet, plikterna mot make och barn. Modigt har hon sett lifvet i ansikte och aldrig hafva de pröfningar hon haft att genomgå förmått kväfva hennes varma deltagande för de fattiga och de bedröfvade.